Miksi sukupuolten kirjo pelottaa – Raamatusta tähän päivään

Martti Nissinen

(Martti Heikki Nissinen on suomalainen teologi ja Vanhan testamentin eksegetiikan professori Helsingin yliopistossa. Nissisen erityisalana on profetian tutkimus muinaisessa Lähi-Idässä. Hän on myös tarkastellut sukupuolisuuteen liittyviä kysymyksiä. Wikipedia.

Tämä luento on pidetty 5.10 Lahden kaupunginkirjastossa Kirkko muuttuvassa maailmassa -sarjassa.)

———–

Maahanmuuttovirasto antoi 27.5.2017 kielteisen turvapaikkapäätöksen nigerialaiselle naiselle, joka haki turvapaikkaa sillä perusteella, että voi homoseksuaalisuutensa vuoksi joutua vainon kohteeksi kotimaassaan. Nigeriaa pidetään yhtenä vaarallisimmista maista seksuaalivähemmistöille. Päätöstä perusteltiin seuraavasti:

Et ole useista tarkentavista kysymyksistä huolimatta kertonut mitään siitä, miten homo­seksuaalisuus näkyy elämässäsi ja vaikuttaa elämääsi kokonaisuudessaan … Et osaa kertoa, miten homoseksuaalisuus on osa elämääsi ja miltä se tuntuu. … Olet kertonut liikkuneesi tyttö­ystäväsi kanssa julkisesti ja osoittaneenne julkisesti hellyyttä toisillenne. Olet sanonut, ettei seksuaalinen suuntautumisesi aiheuttanut sinulle ongelmia arkielämässäsi. … Kertomuksestasi saa vaikutelman, että koit homoutesi suhteellisen ongelmattomaksi omassa yhteisössäsi. Se on ristiriidassa sen kanssa, miten yhteisösi asennoituu homoseksuaaleja kohtaan. … Kaikki edellä mainittu kokonaisuutena huomioon ottaen Maahanmuuttovirasto ei hyväksy tosiseikkana sitä, että olisit seksuaali-identiteetiltäsi homoseksuaali.

En paneudu tarkemmin lausunnon ristiriitaisuuksiin, kyseisen haastattelutilanteen ongelmiin enkä ylimalkaan pakolaispolitiikkaan tai turvapaikkapäätösten perusteluihin. Siteeraan tätä Helsingin Sanomista 2.3.2018 lukemaani päätöstekstiä siksi, että se kuvastaa hyvin sekä käsitteellistä että ajatuksellista sekavuutta, joka vaivaa seksuaali­vähemmistöistä ja ihmisen sukupuolisuuden monimuotoisuudesta käytävää keskustelua. Kiinnitän huomiota siihen, että a) Maahanmuuttovirasto pyrkii löytämään todisteita hakijan homoseksuaalisesta seksuaali-identiteetistä, b) katsoo, että naishakijan parisuhde toisen naisen kanssa ei sinänsä tätä todista, koska c) hakija ei ole joutunut vaikeuksiin, vaikka lähtömaassa asennoidutaan kielteisesti homoseksuaaleihin, joten d) hän ei voi oikeasti olla identiteetiltään homoseksuaali.

Tässä lausunnossa niin kuin keskusteluissa ylimalkaan sekoittuu kaksi sukupuolentulkintaa. Modernin, 1800-luvulta lähtien opitun ajatuksen mukaan jokaisella ihmisellä on seksuaali-identiteetti, toisin sanoen myötäsyntyinen tai muulla tavoin kehittynyt seksuaalinen suuntautuminen samaan tai eri sukupuoleen tai molempiin, ja hänen oletetaan käyttäytyvän suuntautumisensa mukaan. Toinen, paljon vanhempi mutta edelleen laajasti vaikuttava ajatus on se, että ihmisen sukupuoli­käyttäytyminen ei ole hänen oma asiansa, vaan yhteisö määrittelee sen, miten hyväksyttävät sukupuolisuhteet rakentuvat. Jälkimmäinen, patriarkaalinen malli on vallitseva suurimmassa osassa maailmaa erityisesti kolmannessa maailmassa kuten Nigeriassa, edellinen lähinnä ns. teollistuneissa länsimaissa, mutta sielläkin usein sekoittuneena patriarkaaliseen malliin. Siteerattu lausunto tuntuu olettavan, että nigerialaisen naisparin seksuaali-identiteetti ei voi olla homoseksuaalinen koska jos se olisi, heitä olisi jo vainottu. Toisin sanoen oletetaan, että nigerialaisen yhteisön ajatus lähtee seksuaali-identiteettiolettamuksista, jotka ovat riippumattomia siitä, miten ihminen käyttäytyy. Kaksi naista asuu yhdessä ja osoittaa hellyyttä julkisesti. Jos he ovat heteroita, se on hyväksyttävää, mutta jos he ovat lesboja, se on tuomittavaa. Pidän äärimmäisen epätodennäköisenä, että perinteisessä patriarkaalisessa nigerialaisessa yhteisössä tehtäisiin tämäntapaisia erotteluja.

Yritän tällä esimerkillä jo alustavasti vastata otsikon kysymykseen miksi sukupuolten kirjo pelottaa. Tulokulmani ei ole psykologinen vaan historiallinen. Vastausyritykseni pohjana on omasta tutkimustyöstäni[1] nouseva oletus, että erilaisia seksuaali- ja sukupuoli-identiteettejä on ollut olemassa kautta historian, mutta aina on ollut hankalaa hyväksyä tosiasiaksi se, että kaikki eivät ole yksiselitteisesti heteroseksuaalisia miehiä tai naisia. Tämän tosiasian hyväksyminen helpottaisi lukemattomien ihmisten elämää, mutta vaikeaa se tuntuu olevan edelleen – siitä huolimatta, että tänä päivänä on aivan toisenlaiset teoreettiset valmiudet asian käsittelyyn ja todennäköisesti myös paljon enemmän halua siihen kuin koskaan ennen. Muutamassa vuosikymmenessä on tapahtunut huikea kehitys sukupuolisen moninaisuuden kieltämisestä ja tuomitsemisesta sen positiiviseen tunnustamiseen. Yhteiskuntamme tuomitsi vuoteen 1971 saakka tuomitsi homoseksuaalisesta käyttäytymisestä vankilaan, mutta on nyt valmis tunnustamaan, että homoseksuaaliset ihmiset tarpeineen, tunteineen ja perusoikeuksineen ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat solmia avioliiton. Avoimesti homoseksuaalinen ehdokas pääsi jopa vuoden 2012 edellisissä presidentinvaaleissa toiselle kierrokselle.

Sukupuolisen monimuotoisuuden tunnustaminen ei ole kuitenkaan ollut ongelmatonta eikä keskustelu ole tauonnut yhteiskunnassa eikä kirkossa. Jotkut sanovat turhautuneena, ettei kirkollisessa keskustelussa ole muita aiheita kuin seksi, toiset taas ovat sitä mieltä, ettei kyse ole ensisijaisesti seksistä vaan raamatun­tulkinnasta. Minusta kyse ei ole perimmältään kummastakaan. Paljon olennaisemmin kyse on häpeästä ja kunniasta, ihmisten ja ihmisyhteisöjen kyvystä sietää toisiaan sellaisina kuin ovat ja halusta määritellä normit, joiden sisällä kunniallinen elämä toteutuu ja häpeään joutuminen vältetään. Raamatulla on ainakin kahdenlaista käyttöä: sitä voi käyttää sekä välineenä normien määrittämiseen että häpeänalaisten ihmisten auttamiseen. Minulla on tunne, että jälkimmäinen tapa on jäänyt liikaa ensinmainitun varjoon.

 

Milloin homous keksittiin?

 

Sukupuolisuus on maailman sivu ollut yksi tarkimmin kontrolloituja ja sanktioituja elämänalueita. Syitä tähän voi kysellä vaikkapa antropologeilta, sosiologeilta, teologeilta tai evoluutiopsykologeilta; lopputuloksena on todennäköisesti että sukupuolisuus ei todellakaan ole yksityisasia eikä seksi pelkkää intiimielämää. Jokainen ihmisyhteisö normittaa ja sanktioi myös sukupuolielämän. Kaikkea mahdollista ei hyväksytä missään, mutta järjestelmät eivät myöskään ole muuttumattomia. Patriarkaalisen yhteiskunnan vähittäinen mutta nopea murtuminen länsimaissa on tuonut mukanaan myös uudenlaisia sukupuolentulkintoja ja niistä tehtyjä konkreettisia johtopäätöksiä.

Nykykielenkäyttö tuntee kategorian nimeltä ”homoseksuaalit”, toisin sanoen määriteltävissä olevan ryhmän ihmisiä, joilla on se yhteinen piirre, että heidän seksuaalinen suuntautuneisuutensa kohdistuu samaa, ei eri sukupuolta oleviin. Tämä kategoria perustuu oletukseen, että jokaisella ihmisellä on yksilöllinen seksuaalinen orientaatio, joko synnynnäinen tai opittu, joka määrää perustavalla tavalla yksilön seksuaalikäyttäytymistä ja -identiteettiä. Tämä ajatus puolestaan edellyttää ajatuksen yksilöllisestä ”seksuaalisuudesta”, syvällä ihmisruumiissa ja -mielessä asuvasta perustekijästä, joka hallitsee ihmisen elämää kehdosta hautaan ja jota ihminen itse kykenee vain osittain kontrolloimaan.

Michel Foucault on näyttänyt kirjassaan Seksuaalisuuden historia (Helsinki: Gaudeamus 1999) että ”seksuaalisuuden” käsite perustuu 1800-luvun (jKr.!) jälkipuoliskon seksologiseen tieteeseen; ”seksologia” tarkoittaa ihmisen sukupuolisuuden ilmenemismuotojen psykiatrista, psykologista, yhteiskuntatieteellistä ja antropologista tutkimusta. Tänä päivänä modernin seksologian luokitukset, sellaiset kuin homo- ja heteroseksuaalisuus,  ovat ainakin länsimaisessa kulttuurissa täyttä totta siinä mielessä, että niin ihmisten kielenkäyttö ja ajattelu kuin yhteiskunnallinen päätöksentekokin tunnustaa ne ja määrittelee yksilöiden seksuaalisen statuksen niiden mukaan. Homoja, lesboja, biseksuaaleja, trans- ja intersukupuolisia ja muita seksuaalivähemmistöjä, joista käytetään yhteistä lyhennettä LGBTIQ (Lesbian, Gay, Bi, Inter, Queer), on todella olemassa, koska ihmiset ovat itsekin tottuneet määrittelemään itsensä näiden luokitusten mukaan ja rakentaneet identiteettinsä, elämäntapansa ja itseymmärryksensä niiden pohjalta.

Jälkipatriarkaalisen yhteiskunnan muuttuneet sukupuoliroolit ja -suhteet ovat synnyttäneet myös heteronormatiivisuuden käsitteen ja kritiikin: heteroseksuaalisuus ei välttämättä ole enää normaalitila, johon nähden kaikki muut sukupuolisuuden ilmentymät ovat poikkeavuuksia. Mieheys ja naiseus ei ole ikinä ollut ehdoton kahtiajako. Intersukupuolisia, siis kummankin sukupuolen fysiologisia piirteitä kantavia ihmisiä on ollut olemassa aina – YK:n tilastojen mukaan 0,05–1,7% ihmisistä (määritelmästä riippuen) kuuluu tähän joukkoon;[2] Suomen väkilukuun suhteutettuna kyse on siis 3000–95000 ihmisestä. Transsukupuolisten eli fysiologisesti yksiselitteisten mutta oman kokemuksensa mukaisesti väärään ruumiiseen syntyneiden ihmisten määrää ei liene tilastoitu koskaan, mutta se on todennäköisesti suurempi.

Koska modernin seksologian kategorioilla on ikää vasta runsaat sata vuotta, muinaisesta maailmasta kotoisin olevat lähteet eivät tunne niitä eivätkä voi mitenkään luokitella ihmisten sukupuolisuuden ilmenemismuotoja niiden mukaan. ”Homoista” tai ”homoseksuaaleista” puhuminen on tyypillistä jälkipatriarkaaliselle kulttuurille, jolla on takanaan koko 1800-luvun lopulta alkanut tieteellisen seksologian historia. Kun tämä terminologia istutetaan vanhoihin teksteihin, on vaarana, että teksteistä luetaan asioita, jotka vain moderni silmä pystyy niistä lukemaan.

Kyse ei ole pelkästä terminologisesta hiustenhalonnasta vaan kielenkäytöstä ja kieltä käyttävästä kulttuurista, joka vaikuttaa olennaisesti ihmisten elämään. On ilmeistä, että ”homoseksuaalisuudesta” puhutaan tällä hetkellä eri puolilla maailmaa aivan erilaisista lähtökohdista käsin. Suuri osa maailmaa ei elä jälkipatriarkaalisessa kulttuurissa, vaan pikemminkin patriarkaalisessa kulttuurissa, joka yrittää tulla toimeen länsimaisen jälkipatriarkalismin kanssa. Seurauksena on polarisaatioita, joista suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on tällä hetkellä jyrkin ja vaikuttavin, kuten viimeksi Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispan vaalien yhteydessä nähtiin. Sukupuolen tulkintojen ero aiheuttaa sen, että kun käytetään sanaa ”homoseksuaalisuus”, puhutaan monesta asiasta yhtä aikaa erottelematta tämän termin historiallisia kerrostumia.

 

Raamattu ei sano mitään homoseksuaalisuudesta

 

Tänä päivänä homoseksuaalisuus on mitä suurimmassa määrin totta. Useimmat länsimaat ovat tunnustaneet, että osa ihmisistä solmii intiimeimmät ja syvimmät ihmissuhteensa samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Näiden ihmissuhteiden uskotaan perustuvan molemminpuoliseen rakkauteen ja sitoutumiseen, eikä niitä enää pidetä vaarana tai uhkana yhteiskunnalle. Homoseksuaalisuutta ei useimmissa maissa pidetä enää rikoksena eikä sairautena. Näihin päätelmiin on tultu tieteellisen tutkimuksen ja kontrolloidun yhteiskunnallisen päätöksenteon kautta, ei siksi että yhteiskunnassa olisi tapahtunut moraalinen romahdus. Monissa maissa samaa sukupuolta olevien parisuhteet ovat yhteiskunnan hyväksymiä ja nauttivat yhteiskunnan suojaa. Tällaisella tilanteella ei ole vertailukohtaa maailmanhistoriassa. Raamattu ei sano siitä mitään siitä huolimatta, että Raamatun ”selvään sanaan” usein vedotaan sen torjumiseksi. Mikä neuvoksi? Helpointa ehkä olisi, että jätetään Raamattu rauhaan niissä asioissa, joista se ei puhu, mutta tämä ei taida onnistua, sillä kuten alussa sanoin, Raamattua tarvitaan paitsi normien määrittämiseen myös niiden jäljiltä syntyneiden raunioiden korjaamiseen.

Raamattua on tulkittava vastuullisesti. Ei riitä, että turvaudutaan oletettuun oikeaoppisuuteen ja esitetään yleispäteviä todistuksia siitä, mitä Raamattu ”sanoo” ottamatta huomioon, kuka todellisuudessa puhuu ja kenelle. Kun ihminen siteeraa Raamattua, puhujana on aina ihminen, jonka ei pidä kuvitella itseään Jumalan sanoja suoltavaksi profeetaksi. Raamatunlauseet eivät liioin ole yliajallisia oraakkeleita. Niitä siteerataan ja käytetään ajassa ja paikassa, ihmisten kesken ja heidän tarpeistaan ja tavoitteistaan lähtien.

Vastuullinen raamatuntulkinta edellyttää kahden maailman totuudenmukaisen ymmärtämisen: sen, jossa Raama­tun tekstit on kirjoitettu, ja sen, jossa sitä käytetään ja tulkintaan tänään. Jos emme osaa erottaa näitä kahta maailmaa toisistaan, istutamme Raamattuun ensin omat, nykymaailman edellytyksistä nousevat ajatuksemme ja kierrätämme ne sitten Jumalan sanana takaisin. Näin käy tyypillisestä, kun halutaan tietää ”mitä Raamattu sanoo homoseksuaalisuudesta”. Kysymyshän on siinä mielessä mahdoton, ettei Raamattu tunne koko homoseksuaalisuuden käsitettä, se on tullut kielenkäyttöön vasta 1800-luvun (jKr.) lopulla. Koska asia kuitenkin vaatii kannanottoja, etsitään Raamatusta kohtia, jotka näyttävät puhuvan jollakin tavalla samaa sukupuolta olevien sukupuolisesta kontaktista. Kun näiden tekstien katsotaan edustavan sitä, mitä nykykielenkäytössä tarkoitetaan homoseksuaalisuus-käsitteellä, saadaan Raamattu vastaamaan kysymykseemme – mutta vain modernin maailman kielenkäytön ja käsitevälineistön ehdoilla. Parempi olisi ensin tutustua siihen, millaisen sukupuolentulkinnan pohjalta Raamatun kirjoittamisaikana otettiin kantaa samaa sukupuolta olevien ihmisten suhteisiin tai ihmisten sukupuolisiin suhteisiin ylipäänsä.

Raamatun kirjoittamisen aikaan vallitsi koko kulttuuripiirissä patriarkaalinen, hierarkkinen sukupuolijärjestelmä. Jokaisella ihmisellä oli tässä hierarkiassa oma paikkansa, tasaveroisia sukupuolisuhteita ei periaatteessa ollut olemassa. Kahden ihmisen välisessä sukupuolisuhteessa toisen osapuolen katsottiin olevan aktiivinen, toisen passiivinen. Miehelle normaalisti kuuluva aktiivinen, sisääntunkeutuva rooli oli hierarkkisesti korkeammalla, kun taas naisen kuului toteuttaa passiivista, vastaanottavaa roolia. Myös samaa sukupuolta olevien sukupuolisuhteet tulkittiin tästä asetelmasta käsin ja niitä arvioitiin sen mukaan, miten hyväksyttävä sukupuolihierarkia niissä toimi. Kahden miehen välinen sukupuolisuhde saattoi käydä laatuun, jos kumpikaan osapuolista ei joutunut toteuttamaan väärää roolia.

Kreikkalainen niin sanottu poikarakkaus oli hyväksyttyä, koska roolirakennetta ei rikottu. Nuoren aikuisen miehen ja murrosikäisen pojan suhteessa nuorempi osapuoli oli hänelle kuuluvassa passiivisessa roolissa, josta hänen kuului aikuistuttuaan siirtyä aktiiviseen rooliin – myös suhteessa naisiin. Homoseksuaa­lisuudesta siis ei ollut kyse, pikemminkin miesten koulusta, joka valmensi miehiä tosimiehen rooliin. Daavidille Jonatanin rakkaus oli naisen rakkautta ihanampaa (2. Sam. 1:26) – ehkäpä juuri siksi, että toisen miehen kanssa pystyi solmimaan tasaveroisen rakkaussuhteen ilman hierarkian kahleita. Raamatun kertomuksissa Daavid ja Jonatan rakastavat ja suutelevat toisiaan, mutta eivät tee mitään, mikä murtaisi vallitsevia roolirakenteita.

Sukupuolentulkinta oli siis esimodernissa maailmassa hyvin toisenlainen kuin jälkipatriarkaalisessa länsimaisessa kulttuurissa. Tämä näkyy myös niissä Raamatun kohdissa, joita yleensä siteerataan Raamatun kantana ”homoseksuaalisuuteen”. Kertomuksessa Sodoman tuhosta (1. Moos. 19:1–11) Sodoman miehet yrittävät raiskata Lootin muualta tulleet miespuoliset vieraita kohtaan. Tällä ei ole mitään tekemistä homoseksuaalisuuden kanssa, vaan kyseessä on ksenofobinen aggressio, yritys häpäistä vieraat joukkoraiskauksella ja näin osoittaa kantaväestön ylemmyys.

Kolmannessa Mooseksen kirjassa (18:22; 20:13) miestä kielletään makaamasta miehen kanssa makaaminen ”niin kuin naisen kanssa maataan”. Tämä kielto tähtää sen tilanteen välttämiseen, että mieshenkilö alennettaisiin passiiviseen seksuaalirooliin, mikä merkitsisi hänen miehuutensa mitätöimistä. Teko, joka käytännössä tarkoittanee anaaliyhdyntää, on ’kauhistus’, mikä on enemmän kuin ”tavallinen” kultillinen epäpuhtauden tila, jossa jokainen ihminen tahtomattaankin joskus oli. ’Kauhistus’ tarkoittaa sovittamatonta häpeää, äärimmäistä ja tahdonalaista epäpuhtautta, josta ei voinut puhdistautua.

Paavali kuvaa, miten pakanat, jotka ovat vaihtaneet Jumalan kirkkauden epäjumalankuviin, minkä seurauksena Jumala itse on jättänyt heidät ”mieliahalujensa valtaan sellaiseen saastaisuuteen, että he keskinäisissä suhteissaan häpäisevät oman ruumiinsa”. Jumalan vaihtamisesta epäjumaliin seuraa ”luonnollisen” sukupuoliyhteyden vaihtaminen ”luonnonvastaiseen”, mikä Paavalin mukaan seuraa siitä, että Jumala ”jättänyt heidöt häpeällisten himojen valtaan” (Room. 1:26–27). Paavalin mukaan siis sopimattomat seksuaalisuhteet, jotka ainakin miesten kohdalla ovat saman sukupuolen välisiä (naisten osalta tämä ei ole täysin selvää) ovat osoituksena Jumalan rangaistuksesta epäjumalien palvelijoita kohtaan. Nykykeskustelussa homoseksuaalisuutta ei selitetä näin, eivätkä homoseksuaalisten parisuhteiden vastustajatkaan yleensä määrittele niitä Jumalan teoksi vaan pikemminkin niihin osallistuvien omaksi syyksi.

Toisaalla (1. Kor. 6:9) Paavali luettelee sanoilla malakos (”pehmo”, ”rattopoika”) ja arsenokoites (”miesmakaaja”) kuvatut henkilöt niiden joukossa, jotka eivät ole Jumalan valtakunnan perillisiä. Näiden sanojen tarkka viittaussuhde epäselvä. Yksi mahdollisuus on, että sanat yhdessä tarkoittavat kahden miehen välisen suhteen aktiivista ja passiivista osapuolta, mutta tämä ei ole ainoa tulkintamahdol­lisuus. Jollakin tavalla sopimattomaksi katsottuun seksuaaliseen käyttäytymiseen ne viitannevat, mutta homoseksuaalien iankaikkisen kohtalon määrittely näin epävarmalta pohjalta olisi perin vastuutonta.

Koska Raamatun tekstit eivät tunne homoseksuaalisuuden käsitettä, ne eivät myöskään määrittele samaa sukupuolta kohtaan seksuaalisiesti suuntautuneita ihmisiä millään tavalla. Ainoa sukupuoli-identiteetiltään erilainen ryhmä, joka mainitaan Vanhassa testamentissa usein, ovat eunukit. Raamatussa ei mainita trans- tai intersukupuolisia ihmisiä, joita tunnetaan esimerkiksi Mesopotamiasta, mutta eunukit esiintyvät sukupuolijärjestelmän reunamilla olevana ryhmänä, johon suhtaudutaan eri tavoilla tekstistä riippuen. Tiettyjen raamatunkohtien mukaan heillä ei ole sijaa Israelin kansassa: “Ketään, jonka kivekset on murskattu tai jonka elin on leikattu, ei saa lukea Herran kansaan kuuluvaksi” (Deut. 23:2). Toisaalta Jesajan kirjan loppuosassa julistetaan, että “Myös eunukit, jotka … pysyvät minun liitossani, saavat kunniakkaan nimen pyhäkössä, muurieni sisäpuolella. Heillekin minä luon muistomerkin, poikia ja tyttäriä kestävämmän, annan nimen, joka ei koskaan katoa” (Jes. 56:3).

Eunukit esiintyvät Vanhassa testamentissa paljon useammin kuin käännöksistä voisi päätellä, sillä eunukkia tarkoittava hepreankielinen sana saris, kreikaksi eunoukhos, käännetään virkamieheksi tai hoviherraksi silloin kun kyse on Juudan kuninkaanhovin korkea-arvoisesta palvelijasta. Tämä on hyvä esimerkki intersektionaalisuudesta, joka on ilmaantunut kielenkäyttöömme vasta viime aikoina, toisin sanoen siitä, että ihmisen status ei riipu vain sukupuoli-identiteetistä vaan myös siitä, missä ympäristössä se toteutuu ja kenen silmin sitä katsotaan. Eunukit tuntuvat kelvanneen mainiosti kuninkaalle, mutta eivät papeille. Moderneille raamatunkääntä­jille eunukit kelpaavat ulkomaalaisina, mutta jos eunukki toimii Juudan kuninkaanhovissa, tarvitaan toinen käännös.

 

Raamatuntulkinta voi häpäistä ja nujertaa

 

Kun homoseksuaalisuuden käsite kuljetetaan Raamatun tekstiin, synnytetään mielikuva, että siteeratut raamatunkohdat puhuvat samasta asiasta kuin me ja ovat suoraan sovellettavissa esimerkiksi parisuhdelakia koskevaan keskusteluun. Näin tehtäessä ei Jumalan sanaa kuitenkaan vain ”lueta niin kuin se on”, vaan otetaan pitkä ja ratkaiseva tulkinnallinen askel. Nykymaailman sukupuolentulkinta istutetaan tekstiin, joka ei sitä lähtökohtaisesti tunne. Pahaa jälkeä syntyy myös, kun rakkauteen perustuvista vastuullisista parisuhteista puhutaan samaan hengenvetoon joukko­raiskausten, irstailun ja seksuaalisen häpäisemisen kanssa. Tällainen rinnastus on loukkaava, ja sen toistaminen synnyttää pysyvää häpeää niille parisuhteiden osapuolille.

Tämä tulee piinallisen todelliseksi niiden kertomusten kautta, joita on viime vuosina kerrottu ja julkaistu esimerkiksi kirjoissa Kätketty ja vaiettu: Suomalainen hengellinen häpeä (Paavo Kettunen 2011); Saanko olla totta? Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus (toim. Liisa Tuovinen, Olli Stålström, Jussi Nissinen ja Jorma Hentilä, 2011) ja Synti vai siunaus: Homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta (toim. Martti Nissinen ja Liisa Tuovinen, 2003). Otan vain pari sitaattia: ”Opin häpeän. Opin häpeämään itseäni. En ollut sellainen kuin pitäisi olla. Olin kummallisella tavalla erilainen, vääränlainen.” – – ”Häpeään liittyi kokemus siitä, että joku kieltää olemassaoloni. Minua ei saanut olla olemassa sellaisena kuin minä olin, ja vika oli minussa itsessäni. Minä olin syyllinen omaan elämänkohtalooni.” Moni kertoja kuvaa elämänsä akrobatiaa, hengellisiä ja sosiaalisia kelpaamisyrityksiä, psyykkistä ja fyysistä sairastumista, turhauttavia terapiakierteitä mutta joskus myös vapauttavia terapiakokemuksia, kun on etsitty vastausta kysymyksiin: Mitä minä saan olla? Mitä minun pitää olla? Miksi en täytä mittaa? Mitä minun pitää tekemän, että edes läheisteni hyväksynnän saavuttaisin?

Tällaiset omaan olemassaoloon liittyvät kysymykset ovat hankalia kenelle hyvänsä, joka niitä joutuu pohtimaan. Niitä käsitellään usein syyllisyyskysymyksinä, ja pahimmillaan seksuaalista erilaisuutta käsitellään syntinä, josta on tehtävä parannusta ja josta tarvitaan anteeksiantoa. Paavo Kettunen on kuitenkin osoittanut, että nämä kysymykset ilmentävät ihmisen häpeää omasta itsestään, ja siihen nimenomaan ei pidä tarjota anteeksiantoa vaan ihmisen kuulemista omana itsenään, hänen identiteettinsä vakavastiottamista ja tukemista.

Uskonnollinen viitekehys kipeyttää usein näitä oman itsen oikeutusta kyseenalaistavia kysymyksiä entisestään, kun se tuo mukaan jumalallisen auktoriteetin ja rankaisijan, harvemmin armahtajaa. Raamatun ”homokohtien” siteeraaminen häpäisee ja nujertaa identiteetistään epävarmaa ihmistä erityisen tehokkaasti, kun niiden avulla väitetään ihmiselle, mitä Jumala hänestä ajattelee. Myös luomiskertomuksia luetaan usein samalla tavoin mitätöivästi, kun seksuaalista erilaisuutta käsitellään alkuperäisen luomistarkoituksen vastaisina ilmiönä ja ei-puhtaasti-heteroseksuaalisia ihmisiä pidetään syntiinlankeemuksen kävelevinä seurauksina, minkä vuoksi heidän edellytetään luopuvan jokaiselle tar­koitetuista Jumalan antimista, esimerkiksi pysyvän parisuhteen tuomasta läheisyydestä ja turvasta. Luomiskertomusta ja luomisteologiaa ei pidä käyttää sellaisen normatiivisen ihmisyyden määrittelyyn, joka sulkee osan ihmisistä aidon ihmisyyden ulkopuolelle. Tällainen raamatuntulkinta sitoo ihmisen pysyvään häpeän tilaan, josta ulospääsemisen hintaa on mahdotonta maksaa.

 

Voiko Raamattua lukea toisinkin?

 

Mutta voiko Raamattua lukea toisinkin? Onko ”homokohtien” yksioikoiselle tulkinnalle vaihtoehtoja, onko muita raamatunkohtia, joita voisi käyttää? Raamatussa ei ole yhtään kohtaa, jonka voisi siteerata ei-heteroseksuaalisten seksuaali- tai parisuhteiden tueksi, enkä ylimalkaan pidä tällaisten täsmäkohtien etsimistä hyvänä raamatuntulkintana. Toki moni on tullut lohdutetuksi jo luomiskertomuksesta, jossa Jumala on sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinään vaan hän tarvitsee itselleen sopivan avun (Gen 2:18). Kaipa tämä koskee muitakin kuin heteroseksuaaleja, näin ainakin inhimillinen kokemus todistaa. Daavidin ja Jonatanin suhteeseen on moni homomies kyennyt samastumaan, vaikkei se varsinainen homosuhde olekaan. Homot ja lesbot lienevät Saarnaajan kanssa samaa mieltä siitä, että kaksin on parempi kuin yksin, ja jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin (Saarn. 4:9–12). Tätäkään tekstiä ei tarvitse lukea heterospesifisti. Tärkeämpää kuin yksittäisten raamatun­tekstien poimiminen on kuitenkin sellaisen raamatuntulkintaperiaatteen etsiminen, joka tekee oikeutta sekä teksteille että tulkitsijoille.

Otan esimerkikisi synoptisissa evankeliumeissa olevan kertomuksen, jossa Jeesuksen oppilaat kulkevat sapattina pellon laitaa, katkovat viljantähkiä ja syövät niitä nälkäänsä (Matt. 12:1-8; Mark. 2:23-28; Luuk. 6:1-5). Kun fariseukset kysyvät, miten he voivat tehdä sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä, Jeesus muistuttaa , että Daavidkin söi kumppaneineen uhrileipiä, vaikka niitä saavat syödä vain papit. Nälkä oli riittävä syy rikkoa pyhiä säädöksiä. Markuksen evankeliumissa Jeesus myös väittää: ”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.” Tämä kannanotto on tärkeämpi kuin yksikään ylläkuvatuista raamatunteksteistä, sillä se pitää yhtä rakkauden käskyn kanssa. Sapattikäsky on annettu ihmisen ruumiillisten ja hengellisten tarpeiden takia, mutta se kääntyy ihmistä vastaan, jos periaatteesta tulee ihmistä tärkeämpi. Monien muidenkin lakien ja järjestyksien tehtävänä on helpottaa ihmisten elämää, mutta niitä voi myös käyttää hallitsemiseen ja eri tavoin erilaisiksi havaittujen ihmisten tuomitsemiseen. Näin tapahtuu, kun seksuaalivähemmistöjen edustajat todetaan poikkeaviksi tai suorastaan normien vastaisiksi ihmisiksi. Luonnonjärjestykseen tai johonkin normatiiviseen ihmiskäsitykseen vetoaminen tekee homoseksuaalisista ihmisistä ongelman sen sijaan, että kiinnitettäisiin huomiota siihen, miten yhteiset teologiset ja moraali­set periaatteet toimisivat heidän hyväkseen. Jos huomaamme, että keskuudessamme on ihmiskäsityksen vastaisia ihmisiä, on mietittävä, onko vika ihmisissä vai ihmiskäsityk­sessä.

Matteuksen evankeliumin versiossa Jeesus sanoo fariseuksille toisen hermeneuttisesti merkittä­vän asian: ”Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja’, te ette tuomitsisi syyttömiä.” Armahtavaisuus ei tarkoita moraalista löpe­ryyttä, mutta ei myöskään ylhäältäpäin annosteltua niin sanottua suvaitsevaisuutta. Sen sijaan se tar­koittaa, että ihminen otetaan todesta omana itsenään, syyllise­nä tekemäänsä pahaan mutta syyttömänä siihen, mitä on. Armahta­vaisuuden puute on johtanut tilanteeseen, jossa eri tavoin erilaisuuteen tuomitut, muiden muassa homoseksuaaliset ihmiset ovat joutuneet kantamaan pysyvää ja muihin ihmisiin nähden ylimääräistä häpeää siitä, mitä kokevat olevansa ja millaisina toiset heitä pitävät.

Armosta puhumalla en tarkoita, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset olisivat yhtään sen enempää armahtamisen tarpeessa kuin muutkaan. Se, joka haluaa panna heidät erityisesti armoa anelemaan, katsokoon peiliin. Armo tarkoittaa, että ihminen saa olla myös sukupuolisena olentona oma itsensä, ja jos normit estävät tämän, pitää muuttaa normeja eikä ihmistä.

En ole vielä paljonkaan puhunut pelosta, vaikka tämä sana otsikossa esiintyykin. Näkisin, että pelot liittyvät eniten siihen, mitä ei tunneta, ja sen vuoksi muutoksen pelko tuntuu olevan ihmisissä miltei myötäsyntyinen. Yhteiskunnan roolirakenteet ovat myös turvarakenteita, ja niiden muuttamisesta seuraa turvatto­muuden tunnetta – varsinkin ennen muutosten tapahtumista mutta myös siinä vaiheessa, kun niiden seuraukset eivät vielä ole selvästi näkyvissä. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen olemassaolon positiivinen tunnustaminen on tapahtunut hyvin nopeasti, yhden sukupolven aikana. Ilmassa on vielä paljon pelkoa siitä, mihin oikein johtaa se, että naiset tekevät papin töitä, homot pääsevät naimisiin eikä jokaisesta vastaantulijasta voi sekunnissa sanoa, onko kyseessä mies vai nainen. Ainakin yksi asia on kuitenkin mielestäni selvä: tämän asian positiivisen tunnustamisen seurauksena miljoonien ihmisten elämä paranee.

 

[1] Kirjat Homoerotiikka Raamatun maailmassa (1994) ja  Homoeroticism in the Biblical World (1998); vastakirja Robert Gagnon, The Bible and Homosexual Practice 2001; artikkelit……

[2] https://www.unfe.org/system/unfe-65-Intersex_Factsheet_ENGLISH.pdf.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *